Ichiro Abe on poistunut luotamme.

Fudoshin Rauma ry
26.4.2022



Helmikuun 27. päivänä levisi ympäri judomaailmaa suruviesti:
Ichiro Abe 10.dan, Kodokan judo on kuollut.

 

Abe syntyi 12.11.1922. Hän aloitti judon harrastuksen 12-vuotiaana ja kiinnostui lajista niin, että päätti ryhtyä opiskelemaan sitä ihan yliopistotasolla. Opiskelu meinasi keskeytyä, sillä nuorena yliopisto-opiskelijana toisen maailmansodan lopulla hän oli kamikaze-koulutuksessa. Sota onneksi loppui juuri ennen tälle viimeiselle lennolle lähtöä.

Sodan jälkeen Abe valmistui Tsukuban liikuntakorkeakoulusta, jossa hän opiskeli judon lisäksi  mm. ranskaa ja englantia. Koulusta valmistuttuaan hän ryhtyi opettamaan judoa. Kodokanissa havaittiin Aben monilahjakkuus ja hänet (6. dan) lähtettiin vuonna 1951 Ranskaan opettamaan judoa. Hän siirtyi sieltä vuonna 1953 Belgian maajoukkueen päävalmentajaksi ja toimi samalla Kodokanin suurlähettiläänä, sen virallisena edustajana Euroopassa.

Tokion olympialaisten 1964 jälkeen judo levisi räjähdysmäisesti ympäri maailmaa. Kielitaitoisena, älykkäänä ja miellyttävänä persoonana Aben uskottiin pystyvän ylittämään perinteisen japanilaisen kulttuurin henkisiä rajoituksia ja sopeuttaa judo globaaliin ajatteluun. Hänen tehtävänsä oli rakentaa suhteita kansallisiin liittoihin ja valottaa judon pysyviä perusarvoja. Hän oli yksi Japanin judon aivoja ja vaikutusvaltaisempia päättäjiä.

Euroopasta Japaniin palattuaan vuonna 1969 Abe nimitettiin Kodokanissa ulkomaan osaston päälliköksi ja koko Japanin judoliiton ulkomaanasioiden johtajaksi aina vuoteen 1997 asti.  Vuodesta 1997 Abe toimi Kodokanin ja Japanin judoliiton vyöarvokomission (Promotions Panel/Council) puheenjohtajana. 10. dan hänelle myönnettiin vuonna 2006 yhdessä Toshiro Daigon ja Yoshimi Osawan kanssa. Kyseinen vyöarvo on myönnetty vain 15 judokalle koko judon 140-vuotisen historian aikana.

Abea voidaan pitää Suomen judon isänä. Kerron hänestä omien kokemusteni kautta.

Vuonna 1960 lähti pieni joukko suomalaisia nuoria judokoita Volkswagen Kleinbussilla Tanskaan Vingstedin judoleirille, jossa opettajana toimi Ichiro Abe. Ensi kokemus oli meille uskomaton.  Hänen viestintätaitonsa, tasapainoinen liikkumisensa, ryhdikäs olemus ja erityisesti tekninen taituruus olivat meille esimerkkinä siitä, mitä aito Kodokan judotekniikka on ja millaista randorin pitää olla. Hän myös opetti miten pitää käyttäytyä judomaton ulkopuolella.

Kohtasimme vaikuttavan herrasmiehen, silloin 7. dan, 168 cm ja 72 kg. Hiukset siististi leikatut, vaatteet tyylikkäät, judogi oli vitivalkea. Hän huokui ystävällisyyttä ja vaatimattomuutta, vaikka randorissa heitteli meitä kaikkia mennen tullen. En tiedä kenenkään loukkaantuneen otellessaan häntä vastaan. Heitto oli aina täydellinen ajoituksesta, horjutuksesta ja kannatuksesta alkaen.  Hänen nageno-katansa heijasti sisäistä mielen tyyneyttä ja ulkonaisesti tekniikan täydellisyyttä. Uskomaton kokemus.

Abe painotti aina judon kasvattavaa merkitystä ja perustaitojen tärkeyttä. Järki ja hallinta on kaiken perusta. Hänen opetuksensa oli aina kannustavaa, vaikka tekniikkamme oli täynnä virheitä, Abe ei koskaan lannistanut omalla taidollaan: ”NO, NO!”, vaan: ”Very good, very good, but…”

Kokemuksemme jälkeen meille syntyi loputon into oppia uutta ja näyttää Suomessa mitä olimme häneltä oppineet. Meistä tuli tulisieluisia judon harrastajia, olimme ylpeitä judosta. Kleinbussin yhdeksästä henkilöstä neljä suoritti aikanaan mustan vyön: Pertti Pimiä, Risto Peltonen, Martti Sjöblom ja minä Kyösti Korpiola. Olen nyt 81-vuotias, mutta judon liekki palaa sielussani yhä. Minun on vielä pakko painottaa, kuinka myönteinen ensikokemus on usein aivan ratkaiseva tekijä, jatkaako oppilas lajia vai ei.

Seuraavana vuonna Vingstedin leirille tuli paljon isompi joukko suomalaisia, mm. Väinö Haukka, Jussi Ikonen ja Max Jensen. Siellä oteltiin tanskalaisia vastaan ja suomalaiset joutuivat ottelemaan paljon myös keskenään. Väino Haukka otteli suomalaisista tehokkaimmin, ja hänelle myönnettiin ensimmäisenä suomalaisena judon musta vyö 1961.

Seuraavana vuonna 1962, Abe piti leirin Helsingin olympiastadionin dojossa, johon olimme siirtyneet Miekkailuliiton salilta. Jussi Ikonen, Pauli Hissa, Pertti Pimiä ja minä suoritimme 1.danin.

Kesällä 1962 Gotlanin judoleiriltä jatkoin Tanskaan, josta Jussi Ikosen kanssa vuokraamallamme autolla ajoimme Ranskan Beauvallonin judoleirille. Matkalla sinne yövyimme Aben kotona Brysselissä, jossa koimme todellista vieraanvaraisuutta. Saman vuoden syksyllä Ichiro Abe toimi tuomarina, kun kohtasimme ääriään täynnä olevassa Helsingin Urheilutalossa Ruotsin maajoukkueen. Hävisimme 2–3. Helsingin Sanomissa oli kokosivun selostus siitä tapahtumasta.

Muutamassa vuodessa suomalaisten judokoiden tekninen taito kasvoi, ulkomaiset siteet rakennettiin mm. Ruotsiin, Tanskaan ja Saksaan. Hallitusneuvos Torsten Murenin (1. danin kunniamustavyö) ja Ichiro Aben keskinäisen luottamuksen ja yhteistyön ansiosta Suomen Judoliitto sai Kodokanin judoinstituutin arvostuksen ja siten tie judon Mekkaan, Kodokaniin helpottui.

Ensin me ”pioneerit” matkustimme ympäri Eurooppaa kukkaroidemme kestävyyden rajoissa ja sitten teimme ”pyhiinvaellusmatkoja” Japaniin, jolla oli ratkaiseva merkitys Suomen judon kehityksessä.

Seuraavassa kerron kokemusteni kautta Ichiro Abesta Suomen judon suosijana ja ihmisenä.

Vuonna 1964 harjoittelin veljieni Timon ja Simon kanssa Ranskan Beauvallonin judoleirillä, jossa Ranskan ja Hollannin judojoukkue Anton Geesikin johdolla valmistautuvat Tokion olympiakisoihin. Palatessamme Ranskasta Brysseliin Abe majoitti meidät urheiluinstituuttiin ja suositti hyvää ruokapaikkaa.  Siellä hän kerran tarjosi meille aterian, mutta ravintolanpitäjä käyttäytyi Abea kohtaan töykeästi, ja jopa tökki häntä. Abe pysyi täysin rauhallisena, mutta sanoi jämäkästi: ”Ne me frappez pas!” – Älkää lyökö minua! Se riitti. Aben itsehillintä oli täydellistä. Seuraavana aamuna Abe pyysi meiltä anteeksi, että hän oli suositellut meille tätä ravintolaa ja saattanut meidät epämukavaan tilanteeseen. Se oli oppitunti mielenmaltista ja kohteliaisuudesta, pyrkimyksestä harmoniaan, joka ei ikinä unohdu. Autollaan Abe sitten kuljetti meitä dojosta dojoon ja kaikkialla meitä kohdeltiin hyvin ystävällisesti.

Suomessa Abe tunsi varmaan itsensä ja judonsa arvostetuksi, ja siksi vieraili Suomessa usein. Täällä hän piti leirejä ja vyökokeita sekä hankki meille japanilaisia opettajia judoleireille. Suomen ystävänä, monet judokoistamme ovat saaneet apua häneltä Kodokanissa. Sitä voi täysin ymmärtää ja arvostaa vain se, joka on perehtynyt japanilaiseen traditioon ja hierarkkisuuteen sekä kunniakäsitteeseen. Aben suositus ratkaisi monet ongelmat ja lähes kaikki ovet avautuivat judokoillemme. Hyvä esimerkki tästä oli mm. se, kun veljeni Timon kanssa vierailimme vuonna 1967 Japanissa kahden ja puolen kuukauden harjoittelumatkalla. Meidät majoitettiin Kodokanin residenssiin. Harjoittelimme viitenä päivänä viikossa Tojon yliopiston salilla, jossa meidät otti vastaan, Aben suosituksesta, muuan Toshiro Daigo. Harjoittelimme siellä päivittäin Daigon valvonnassa. Kerran Daigo  kuljetti meidät omalla autollaan Nikkoon, jossa hän toimi oppaanamme ja tutustutti meitä Nikkon historiallisiin nähtävyyksiin sekä japanilaiseen kultturiin. Meitä arvostettiin ja sen huomasi varsinkin siitä, että tuolloin me 2. danin judokat pääsimme sempaille eli opettajille tarkoitettuihin suihkutiloihin, jossa oli lämmin suihku. Sellaista arvostusta eivät muut 2. tai 3.danin judokat siellä saaneet.

Aben ansioista vuonna 1968 Jussi Ikonen (silloinen SJL: n puheenjohtaja) ja minä (Dan-Kollegion pj.) neuvottelimme Kodokanin johtajan Risei Kanon kanssa Suomen Judoliitolle oikeuden myöntää Suomessa Kodokanin mustia vöitä. Abe luotti siihen, että me suomalaiset halusimme edistää aitoa Jigoro Kanon Kodokanin judoa. Japanissa kaikki kanssakäyminen perustuu LUOTTAMUKSEEN. Abe luotti meihin ja siitä lähtien Suomen kaikki mustat vyöt olivat Kodokanin virallisen diplomin vahvistamia aina vuoteen 2008 asti.

Aben arvovallasta ja asemasta kertoo mm. se, että moni alempivöinen suomalainen judoka sai ilmaiseksi osallistua vain ylempivöisille tarkoittuihin harjoituksiin Kodokanissa. Kirjoitin Abelle Tero Raijsta (1.kyu) ja toivoin apua katan oppimiseksi. Tero pääsi 4. ja 5. danin harjoituksiin, joissa hän oppi kaikki tärkeimmät katat.

Itseäni melkein hävetti, kun Abe määräsi erään Kodokanin 8.danin opettamaan minulle henkilökohtaisesti nageno-kataa. Samoin Abe itse sekä Japanin keisarillisen poliisin pääturvallisuusopettaja neuvoivat minua ja opettivat minulle judon käyttöä itsepuolustuksena.

Olen käynyt Japanissa kolmetoista kertaa, ja useita kertoja olen myös tavannut Aben siellä. Viimeisellä Kodokanin käynnilläni vuonna 2010 lounastimme yhdessä viitenä päivänä Kodokanin alakerran ravintolassa keskustellen judon perusteista. Jatkuvasti hän painotti judon henkistä, moraalista ja fyysistä kasvatuksellisuutta. Vielä yli 90-vuotiaana Abe vieraili tatamilla. Se käy meille kaikille esimerkkinä siitä miten pitää elää.

Minulle Abe oli judoka parhaimmillaan. Hän eli kuten opetti ja esiintyi aina arvokkaasti. Päämääränä yhteinen hyvä ja jokaisen judokan kasvu hyväksi ihmiseksi eli toimimaan ihmiskunnan parhaaksi.